Saako tämän sanoa ääneen? Olen niin kyllästynyt talveen ja niin valmis kevääseen - tai vielä mieluummin kesään.
Olen pitkään puhunut hidastamisen ja hetkessä elämisen puolesta. Joka kesä tunnen lievää ärtymystä, kun ihmiset alkavat puhua syksystä jo heinäkuussa. Se tuntuu turhauttavalta ja hölmöltä, sillä meillä Suomessa on niin lyhyt ja ihana kesä, jota suurin osa meistä myös koko pitkän talven odottaa. On tuhlausta päättää sen olevan ohi vasta puolessavälissä ja alkaa odottaa syksyä, joka kuitenkin ajallaan saapuu. Jatkuva etukenossa eläminen ja tulevan odottaminen nykyhetkessä elämisen kustannuksella tekee mielen herkästi tyytymättömäksi ja levottomaksi. Siksi on tärkeää osata löytää iloa ja nautintoa vuodenajasta, joka on käsillä. Ja juuri siksi tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että tällä hetkellä en pysty siihen itse. En sitten mitenkään.
Kevättalvi on ollut minulle aina kaksiteräinen miekka. Odotan innolla pidentyviä päiviä, mutta samalla olen joutunut tutustumaan lisääntyneen voimakkaan valon triggeröimiin migreeneihin ja nuorena jopa lievään kevätmasennukseen. (Tiesitkö muuten, että kevätmasennus on olemassa?) Vaikeinta keväässä on kuitenkin se miten kauan sitä ja samalla kesää joutuu odottamaan. Kun aurinko on ollut pitkään kadoksissa ja lämpötilat kelluvat vain nipinnapin plussan puolella pitkän talven jälkeen, tuntuu odotus vielä pidemmältä. Kaipaan joka solullani valoa, kymmenen sentin jääkerroksesta vapautuvia hiekkateitä ja lumen alta ponnistavia kevään ensimmäisiä kukkijoita. Ja sitä, että pysyisi pystyssä ilman nastakengillä töpöttelyä.
Lapsena kevään kääntöpiste oli päivä, jolloin tiet olivat sulaneet ja äiti antoi luvan vaihtaa toppakengät lenkkareihin. Yleensä ne olivat uudet, sillä talven aikana jalka oli ehtinyt kasvaa edellisen kesän kengistä. Uusien lenkkareiden ja myöhemmin keväällä kankaisten kesätossujen ostaminen oli joka kerta tärkeä rituaali. Vähän samaan tapaan kuin T-paita- ja pyöräilyshortsisettien valitseminen ja tilaaminen Anttilan tai Elloksen kuvastosta. Askeleita kohti kesää.
Ehkä olen ollut aina vähän kärsimätön keväisin. Vielä nykyäänkin seuraan malttamattomana päivä päivältä jään keskellä kasvavia paljaita maaläiskiä ja ojanpientareilla hupenevia lumikasoja. Lähes joka vuosi näen myös alkuvuodesta todella todentuntuisen unen, jossa kevät on maagisesti saapunut yhdessä yössä. Aamulla pihalta ovat sulaneet kaikki lumet, raparperit saattavat ponnistaa mullasta ja ensimmäiset ruusut kukkia. Unesta herätessä yleensä naurattaa ja vähän harmittaa.
Ehkä olenkin kesän lapsi ja juuri nyt akkuni ovat päässeet pahasti tyhjenemään. Siksi aion olla myös itselleni armollinen. Aina jokaisesta vuodenajasta ei jaksa löytää iloa ja riemua. Sen sijaan toivon, että vaikka kesää saa vielä odottaa, voisi tämä kaiken nielevä harmaa pilvipeitto antaa edes päiväksi periksi auringolle. Hymyilen jo pelkästä ajatuksesta. Ehkä huomenna paistaisi pitkästä aikaa aurinko kevään virallisen ensimmäisen päivän kunniaksi.
Tänään metsän yli lensivät ensimmäiset joutsenet. Se on itsessään jo lupaus.
0 Kommentit